6. Elämäni hevonen

Kuten otsikko kertoo, ajattelin hieman kirjoitella hevosesta, joka on raivannut tiensä sydämmeeni itsepäisyydellään. Tämä hevonen on suomenhevonen Bekka. Yhteistä taivalta meillä on takana 7-vuotta. Olemme samana vuonna syntyneet, Bekka on vain viikkoa vanhempi, kuin minä itse.

Kaikki alkoi 7-vuotta sitten, kun itse olin 12-vuotias. Naapuriimme muutti tämä suomenhevos ruuna, jota sain ruveta ratsastelemaan. Bekka on tehnyt aika pitkän raviuran, joten kunto oli vielä kunnossa, silloin kun se tuli, mutta ratsun juttuja oli tehnyt jo muistaakseni pari vuotta. Harmiksi minulla ei ole tässä koneella meidän ensimmäisestä kesästä/muita vanhempia kuvia. Bekasta ei vauhtia puuttunut, koska kenttää ei vielä ollut, mentiin tukka putkella vain laidunta ympäri. Tämän hevosen kanssa olen oppinut kaikista eniten, se on osannut jallittaa minua ihan 100% ja välillä kiikuttanut minua minne halunnut. Hoitaminenkaa ei aluksi ollut mitään mailman helpointa, mutta monen vuoden jälkeen onnistuin havaitsemaan jo etukäteen, mitä seuraavaksi olisi tulossa. Talvella saatoin jäädä karsinan seinän ja hevosen mahan väliin, kun poika päätti minut siihen litistää ja kyseessä kun ei ole mikään kovin pieni suomenhevonen. Töiden tekemistä tämä hevonen rakasti.

Kaikista ihanin hevonen<3

Ollaan päästy myös käymään parit kerrat estevalmennuksissa. Bekka rakastaa hyppäämistä, silloin ei vauhti lopu kesken ja jarrut unohtuu jonnekkin matkalle.

Tänä keväänä hevosen jalan loukkaantumisen myötä en päässyt kesällä ratsastamaan Bekalla ollenkaan. Tämä oli minulle suuri pettymys, koska olin talven asunut toisella paikkakunnalla ja pääsyt Bekalla ratsastamaan aina silloin, kun satuin kotona käymään eli aika harvoin. Ja tässä kohtaa Mortti otti Bekan paikan. Bekka ei aluksi aivan ymmärtänyt tätä asiaa, että pappa on nyt vähän rikki ja sillä ei voi ratsastaa, kun Morttia menin aina laitumelta hakemaan. Oli siis aika jäädä eläkkeelle. Bekka ihanana hevosena aina suuttui minulle ja huuteli tarhasta. Tämän jälkeen jos otin sen vaikka pieneen kävelytykseen sain osakseni vain tönimistä ja tökkimistä, niin paljon että olin aina lentää kumoon.

Mutta loppujen lopuksi tämä iso, ilkikurinen ruunan ketku vei sydämmeni mukanaan ja pysyy siellä aina.